Miten tukea nuorta urheilijaa ­– painostusta, passiivisuutta vai tukea?

Mitä isä tai äiti ensimmäiseksi kysyy, kun perheen nuori urheilija tulee kisoista kotiin: ”Monesko olit” vai ”Oliko mukavaa”? Jos ratkaiseva hyppy kilpailuissa epäonnistuu, sanooko valmentaja ”Et oikein onnistunut tällä kertaa” vai ”Tällä kertaa hyppy ei onnistunut”? Vanhemman tehtävä on tuoda lapsen elämään tasapainoa ja mittasuhteita. Positiivisuus pitää yllä toiveikkuutta silloinkin, kun kaikki ei onnistu.

Monella vanhemmalla ja valmentajalla on pyrkimystä täydellisyyteen. Kukapa ei haluaisi olla täydellinen äiti, valmentaja, opettaja tai esimies. Mutta monesti riittää, että on läsnä ja helposti lähestyttävä, Suomen Olympiakomitean urheilupsykologi Hannaleena Ronkainen sanoo. Hän korostaa vanhempien emotionaalisen, tunnepuolen tuen tärkeyttä.

Millaista tukea tavoitteellisesti urheileva lapsi tai nuori sitten kaipaa, Ronkainen pohti Keski-Suomen Liikunnan teemaillassa Jyväskylässä lokakuun alussa. Itsekin urheilevien lasten äitinä hän muistutti, ettei vanhemmilta odoteta erityisiä taitoja, mutta silti heidän roolinsa on mitä tärkein.

Vanhemmilla tiedetään olevan vaikutusta urheilevan lapsen ja nuoren motivaatioon, koettuun taitavuuteen ja koettuun urheilun iloon. Vanhemmat voivat myös auttaa lasta kohtaamaan ja käsittelemään pettymyksiä ja haastavia tilanteita, joilta tuskin kukaan välttyy.

Ylisitoutuneisuudesta yhteentörmäyksiä

Ronkainen tyypitteli kolmenlaisia urheilevan lapsen vanhempia: painostavia, kiinnostumattomia ja osallistumalla tukevia. Hankalinta on, jos lapsi kokee vanhemman painostavan häntä urheiluun. Kyselyissä nuoret ovat kuvailleet tuntemuksiaan esimerkiksi kertomalla, että pelkäävät vanhemman suuttuvan, ellei kilpailussa menesty. Tai ettei haluaisi lähteä harjoituksiin, mutta ’on pakko’.

– Vanhempien ylisitoutuneisuudesta tulee helposti yhteentörmäyksiä kotona. Tyypillistä näille vanhemmille on myös hyvin vaativa, ehkä tyytymätön suhtautuminen valmentajaan, Ronkainen kuvailee.

Yksi tai kaksi pettymystä ei lasta riko, mutta jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen vain negatiivisiin asioihin tekevät hänelle hallaa. Myös passiivinen pettymyksen osoittaminen vaikenemalla tai vertailu muihin ovat myrkkyä nuoren kehitykselle ja urheilemisen ilolle.

– Kun tappion tai epäonnistumisen tunnepöly on laskeutunut, voi kohdata pettymyksensä myös tunnetasolla ja puhua siitä, Ronkainen ehdottaa.

Nuori asettaa itse tavoitteensa

Urheilupsykologi kehottaa urheilijan vanhempia miettimään, mitä haaveita heillä itsellään on ja erottamaan, mikä on omaa ja mikä nuoren unelmaa.

– On tärkeää, että nuori urheilee vain itsensä takia, ei kenenkään muun. Nuori urheilija asettaa itse itselleen tavoitteita, ja menestys merkitsee omien tavoitteiden saavuttamista, ei tietyn kilpailun voittamista, Ronkainen toteaa.

Vanhemman suhde lapsen harrastukseen voi myös jäädä etäiseksi. Lapsesta tuntuu, ettei hänen urheilemisensa kiinnosta vanhempia. Hän saattaa toivoa, että vanhemmat kävisivät joskus katsomassa hänen kilpailujaan.

Parasta on, jos vanhemmat voisivat osallistua sopivalta etäisyydeltä lapsensa harrastukseen ja osoittaa arvostavansa urheilua. Tukemalla osallistuva vanhempi myös viestii uskoa lapsensa kykyihin, ja lapsi puolestaan tuntee, että vanhemmat tukevat häntä riippumatta siitä, miten hän pärjää. Lapsen minäkuva ei kapene ja rajoitu urheilumenestykseen.

– Nämä vanhemmat tukevat urheilijan autonomiaa, antavat hänelle tilaa tehdä itsenäisiä valintoja. Valmentajallakin on työrauha, Hannaleena Ronkainen kuvailee.

Osallistuva tuki vahvistaa nuoren itsetuntoa ja itseluottamusta, vähentää kilpailuahdistusta ja vahvistaa myös lapsen ja vanhemman keskinäistä suhdetta. Positiivinen suhtautuminen korostaa lapsen omia vahvuuksia ja voimavaroja ja pitää yllä toiveikkuutta silloinkin, kun kaikki ei onnistu.

Virheitä vältellen vai onnistumisia tavoitellen?

Ronkainen kannustaa vanhempaa kuuntelemaan lasta ja arvioimaan, nauttiiko tämä tekemisestään. Millä mielellä lapsi lähtee treeneihin tai palaa sieltä? Näyttääkö hän kehittyvän, tuntuuko pitävän urheilevasta itsestään?

Vastoinkäymisten käsitteleminen on myös tärkeää, sillä se voi ratkaista, tekeekö nuori urheilusuorituksensa virheitä vältellen vai meneekö hän kohti onnistumisia. Valmentajankin on hyvä huomata, että nuoret voivat liittää valmentajan heille suoman ajan ja huomion sekä edellisen kilpailumenestyksen yhteen.

– Kyky ottaa palautetta vastaan ja hyödyntää sitä on osa urheilijana kehittymistä. Kunhan tunnepöly laskeutuu, epäonnistumisetkin voi nähdä mahdollisuuksina, jotka vievät kohti suurta onnistumista, Ronkainen sanoo.

Vanhemman tehtävä on tuoda lapsen elämään tasapainoa ja mittasuhteita: elämässä pitää olla muutakin kuin urheilua. Lepo, ravinto, ystävät, koulu ja leikki kuuluvat myös tavoitteellisesti urheilevan nuoren arkeen. Vanhemmat voivat omilla valinnoillaan vaikuttaa siihen, millaiseksi perheen vapaa-aika muotoutuu.

– Nuoren urheilijan treenimäärä voi vastata aikuisen treenimääriä, mutta emotionaalisesti hän on kuitenkin lapsi ja käsittelee tunteita omalla ikätasollaan. Rauhallinen yhdessäolo ja arkinen touhu perheen kanssa auttavat palautumaan rankoista treeneistä tai kisoista, Ronkainen muistuttaa.

Pitkän aikavälin tavoitteista voimaa

Teemailta oli osa Kasva Urheilijaksi Jyväskylässä –toimintaa, jota koordinoi Keski-Suomen Liikunta yhteistyössä alueen urheiluseurojen, Keski-Suomen Urheiluakatemian, Kihun, Jyväskylän yliopiston ja Jyväskylän kaupungin kanssa.

Tilaisuudessa kuultiin myös joukkuevoimistelija Siru Maukosen ja hänen valmentajansa Inka Hyttisen näkemyksiä illan teemasta, Vanhemmat ja valmentajat tavoitteellisesti urheilevan nuoren tukena.

Joukkuevoimistelun maajoukkuerinkiin kuuluva Siru, 14, harjoittelee joukkueen kanssa viidesti viikossa kolme tuntia kerrallaan. Lisäksi tulevat leirit ja kilpailut. Kun koulupäivä kestää aamuyhdeksästä neljään iltapäivällä ja harjoituksista ehtii kotiin puoli kahdeksan maissa illalla, on kaikki aika käytettävä harkiten.

– Ajankäyttö on tärkeää. Urheilijoilla on paljon tekemistä illalla, joten pitää oppia ajoissa katsomaan, mitä pitää ehtiä hoitamaan. Pitää esimerkiksi oppia ennakoimaan kokeita ja suunnittelemaan omaa ajankäyttöä, Siru Maukonen selvittää.

Hänestä vanhempien yleensä kannattaa muistaa, ettei koulumenestykseen kannata painostaa.

– Eikä se yläkouluikäisillä paljon auttaisikaan, hän huomauttaa.

 Tavoitteet Siru Maukonen toteaa aina asettaneensa itse.

– Suuri osa tavoitteistani on lyhyelle aikavälille, mutta minulla on myös pitkän aikavälin tavoitteita, joista saa voimaa silloin kun ei jaksaisi. Juuri urheilun kautta olen saanut lisää mahdollisuuksia asettaa itselleni sellaisia tavoitteita, jotka on myös mahdollista saavuttaa. Vanhempien on paras olla vaan mukana ja kannustaa.

Mennään pojan ehdoilla

Vanhempana ja joukkueen huoltajana paikalla oli salibandyn parissa toimiva Kyösti Turpeinen. Hänestä nuorten valmennus alkaa olla jo ihan hyvällä mallilla.

– Pitää mennä pojan ehdoilla ja kuunnella, mitä hän haluaa ja tukea sitä. Se linjana on ollutkin, mutta jatkossa vielä enemmän, Turpeinen sanoo.

Hänellä on tosin aiempaa kokemusta toisesta joukkuelajista, jossa valmentajien asenteessa oli toivomisen varaa. 

– Vielä löytyy 2000-luvullakin valmentajia, joilla on väärä asenne pieniä nuoria urheilijan alkuja kohtaan, ei yhtään iloisuutta eikä leikkimieltä. Joskus kuulee vielä vanhaa armeijan ihannointia, vaikka eihän armeijakaan kai enää ole sitä, Turpeinen tuumaa.

Mutta mitä tehdä vanhempana, jos nuorelta into lopahtaa ja vuosien työ tuntuu valuvan hukkaan?

– Jos nuorella on haluttomuutta, otetaan rennommin jonkin aikaa ja katsotaan tilannetta uudestaan. Ei ketään voi väkisin peluuttaa, mutta tukea voi monin tavoin.

Tiinu Wuolio Medita